Olen touhunnut tänään niin paljon, että olen ihan kuolemanväsynyt. Kello ei ole edes yhdeksää. Odotin vain, että pesukone lopetti, että pääsin tänne sänkyyn. Tietokoneelle hetkeksi. Ja sitten uni. Huomista tavallaan odotan. Toisaalta pelkään niin paljon. Ensimmäinen työpäivä. Ahdistaa se miten jaksan. Miten pysyn hengissä tämän kesän. Ajatus tulevista aamuista, pitkistä päivistä. Se hirvittää. Toivottavasti pystyn tähän. Hermostuttaa. Väsyttää. En jaksanut millään edes suihkussa käydä. Tuntuu ihan hirveältä ajatella, että nousisin ja kävelisin kylppäriin. Aamulla on pakko. Pitää näyttää siistiltä. Nukuin viime yönä 9h. Miksen voi pärjätä sillä? Miksi aina väsyttää? Miksi? Tänään ajoin siis mökille. Äitin kanssa kaivettiin joitain yrttejä mulle parvekeruukkuihin istutettavaksi. Tai äiti lähinnä kaivoi. Se esitteli kaikkia sen uusia hedelmäpuita ja kukkia. Yritin kuulostaa kiinnostuneelta. Hymyillä. Käytiin puutarhamyymälässä. Ostin kesäkukkia. Neilikoita, miljoonakelloja, samettiruusuja ja gerberoita. Äiti tuli mun kanssa meille. Isäpuoli M heitti meidät autolla tänne. Kiukutteli taas jotain, kun kaksi multasäkkiä äiti pyysi sitä kantamaan. Tänne kolmanteen kerrokseen siis. Riitojenvälttäjä-sovittelija-minä sai silloin hälytyksen ja alkoi äkkiä suoltaa ulos kepeästi, hymy huulilla: ei sun tartte, mä voin ihan hyvin kantaa ne! ei ne nyt niin painavia edes ole! jätä meidät vaan tohon oven luo johonkin niin lastataan tavarat ulos, ja sitten sä voit jatkaa matkaa! No lopputulos tästä oli kuitenkin se, että M sanaakaan sanomatta ja suuttumuksen pilvi ympärillään leijuen kantoi ne säkit. Kiitin. Ei minkäänlaista reaktiota. Ei vastausta. Istui vain autoon. Kaasutti pois. Istutettiin kasvit. Grillasin meille makkarat. Syötiin parvekkeella. Äiti lähti bussille. Minä lysähdin sohvalle. Niin väsynyt. Väsynyt. Mutta meidän parveke on nyt hirveän kaunis!

Huonoa:

Ruma.

Tylsä.

Hiljainen.

Liian lihava.

Hermostunut.

Jännittäjä.

Diabeetikko.

Liian kiltti.

Miellyttäjä.

Sopeutuja.

Sovittelija.

Laiska.

Pelokas.

Ei urheilullinen.

Huono.

Teeskentelijä.

Hyvää:

Luotettava.

Ymmärtäväinen.

???

Tessu nukkui mun kanssa viime yön. Se oli aivan ihanaa. Tuntea sen lämmin, pehmeä, pieni koiranolemus siinä kylkeä vasten painautuneena. Tuli tunne, että olen täysin hyväksytty, rakastettu, tärkeä. Ainakin yhden pienen koiran mielestä. Joka suukottelisi varmaan murtovarkaankin kyllä. Käytiin Ukin kanssa eilen kaupassa ja Ukki osti mulle sähkögrillin. Sain täti R:n vanhat parvekekukkalaatikot. Tänään oli ihana tulla kotiin. Asensin ne laatikot. Istutin basilikan, joka oli jo melkein kuollut vedenpuutteeseen. Toivon että se virkoaa. Sitten loppui multa. Ajettiin I:n kanssa IKEAan. Ostattiin parvekekalusteet. Eli kaksi taittotuolia ja taittopöytä. Valkoisia kaikki. Sopivat ihan täydellisesti tuohon parvekkeelle. Grillattiin kanavartaita ja halloumia. Katsottiin telkkaria. Nyt väsyttää, mutta on hyvä olla. Ihanaa. Ihanaa olla kotona.

Päätin suuren jahkailun jälkeen, että kyllä mun nyt on pakko jaksaa tulla tänne Ukille käymään. Tai Ukille ja täti R:lle. En ole käynyt niin pitkään aikaan. Oli sellainen hirveä syyllinen olo. Ei tavallaan olisi yhtään huvittanut. Hassua. Olen aina niin tykännyt käydä täällä. Silloin kun mummi eli. Vaikka Ukki on niin ihana. Ja ei täällä kovin erilaista edes ole. Mutta silti. Ehkä halusin ennen myös päästä pois kotoa? Nyt oikein odotan, että pääsen kotiin. Omaan kotiin. Mutta täällä sitä ollaan. Ihanaa kyllä peuhata taas pitkästä aikaa Tessun kanssa. Ja ihan okei päivä muutenkin. Kokosin näiden uuden grillin, kun oli levoton olo ja halusin tehdä jotain. Ja poltin selkäni vielä punaisemmaksi samalla. Kun täti R tuli illalla kotiin, grillattiin ribsejä. Vähän levoton ja ahdistava olo tuli täti R:n seurassa. Valheita. Taas. Mitä kuuluu? Mmm…ihan hyvää. Tentit meni ihan okei. Pari uusintaa kesällä, mutta ei se mitään. Kaikki on ihan loistavasti. Hyvin menee. Blaablaablaa….. Inhoan itseäni, kun päästän suustani noita juttuja. Mutta mitä muutakaan voin sanoa? Ja vaikka kuinka yritän, tulee silti tunne, että täti R näkee mun lävitseni. Että se psykiatrisoi mua koko ajan. Ahdistavaa. En oikein ikinä osaa olla sen seurassa rennosti. Aina tuntuu, että pitää esittää, valehdella, teeskennellä olevani joku, jolla on kaikki hyvin. Ja kaikki tuo vielä kaksinverroin kovemmin, kuin useimpien muiden seurassa.

Psykiatri päätti tänään nostaa lääkeannoksen puolet suuremmaksi, 150mg. Jos en huomaa parannusta, pitää palata takaisin 75mg. Elokuussa vasta uusi aika sille. Mua alkaa kyllä suuresti epäilyttämään nuo pillerit. Ja vaikka ne auttaisivatkin, niin sehän on vain harhaa? Aivokemian manipuloimista lääkeaineilla. Ei mitkään lääkkeet voi viedä pois tätä itsehalveksuntaa, huonommudentunnetta. Ja mitä sitten, kun pitäisi pärjätä ilman? No kai minä silti kokeilen tota nostoa. Se myös puhui taas siitä diabetes sopeutumisvalmennuskurssista tms. Jolle sen mielestä mun olisi hyvä mennä. Ja alan jo vähän olla myöntyväisempi. Ehkä voisinkin mennä? Ehkä. Ei siitä varmaan haittaakaan olisi? Paitsi, että olisin varmasti aivan järkyttävän ahdistunut koko sen ajan. Kun siellä on niitä lääkäreitä ja hoitajia ja ravintoterapeutteja ja ties mitä. Ääh. Se psykiatri kysyi myös näistä mun kynsinauhoista. Että revinkö niitä? Hävetti niin mielettömän paljon. En tajua miksi. Mutta hävetti. Myöntää että niin teen. Aina kun olen vähänkin hermostunut. Joka päivä siis yleensä.

Iltapäivällä nukuin pari tuntia. Heräsin onneksi niin, että ehdin vielä pikaisesti pakata vähän vaatteita. Olin purjehtimassa J:n ja K:n ja niiden sudenpenturyhmän kanssa. Oli niin kaunis ilma. Tuli jotenkin haikea mieli siellä hiljaisella merellä. Oli kaunista. 

Tuntuu, että mulla on alkanut olemaan hyviä päiviä. Jotka erottuu joukosta. Kaikki ei enää tunnu ihan niin vaivalloiselta. Eikä joka päivä vain väsytä ja tee mieli maata sohvalla. Vaikka niitäkin päiviä on kyllä vielä. Ihan liikaa.

Tässä elämä on:
oma, kallis, ja tarpeeton
Joki joutava laineillaan
mua lastuna vie mukanaan
ja ensin mä vapisin aaltojen alla
Opin olemaan antautumalla
Pohjallakaan ei yksinään olla:
alakulo on seurana haikeuden

Luulin ennen, että jossain
mitataan tarkalleen
milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen
Se on pelkkä harha, perätön luulo
toiset hölmöt uskoo niin
Jäävät hartiat väkevän, suuren,
pieneksi kuin heikonkin.

PMMP - Tässä elämä on